Työn ja oppimisen murroksen ihmettelyä.

Week 2 is about to begin in PLENK2010, but I haven’t got time (or effort) to reflect my thoughts enough. But when I skimmed the Week 1 discussions of the fellow students - currently about 1500 registered! - I got some interesting new views for my thinking, especially the role of PLE/PLN’s and their “positions”, “roles” and “responsibilities” in learning. My friend Heli threw an interesting another three letter acronym PLP, meaning Personal Learning Plan - and commented briefly its relationship to PLE (Personal Learning Environment) and PLN (Personal Learning Network). Especially this fostered my thinking with these “roles” and their implementation in everyday learning, eg. in HE context. Even I haven’t found that much discussion about the PLP, I see it as really important facility in thepersonalization of learning processes: in single course level (or even fine grained) but especially in the sense of learning strategies - that in some cases do not occur in the discussion about PLE/PLNs.

PL(P/N/E) roles and responsibilities?

First I tried to analyze the roles of there three terms:

Role of PLP = what is the target, what is happening, what is the "strategy"? Maybe in finnish education context, “HOPS” play the most significant role of PLP.

Role of PLN = where it is happening? Whats the “area”, connections and the system where you operate? Maybe there’s not that easy to distinct what’s the difference between PLN and the infrastructure of PLEs? But I think somethink like that PLN is more an knowledge intensive network, not only or mostly a technological network. PLN connects you, other learners and actors, the knowledge, different sources - but instead of a static and fixed network based on a certain topology - it works a system that gives infrastructure to support your learning processes? (Question mark after another - this is the assume-intensive rhetorics that I use to clarify my thinking)

Role of PLE = by which tools you operate in your PLN towards the goals and the strategy you set in your PLP?

Each of them can be fully externally “served”, partially personated or completely constructed by a learner? I don’t own any experience yet about the personal construction of PLNs - but I believe in PLENK2010 this is just to come, but about personalization PLPs and PLEs there exists more ongoing discussion.

PL(P/N/E) relationships?

Secondly I found myself wondering, if these terms should have some kind of - and assumably a strong - relation?

PLP sets the strategic goal, but you need an system or set of context where to operate (PLN)?
PLN does not or even cannot (or can it?) offer learning strategies, it more likely offers learning fields and operatives - thus it needs PLP for costructing decent and learning intensive infrastructure?
PLP as a “iterative” strategy and PLN as a learning “field” do not define (but do not restrict also) which tools you use to “implement” and support your learning? PLEs do not have the strategic assets included (like PLP) and even they foster strong networking and connectivity, there might be a certain gap in the paradigm or roles compared to the idea of PLNs?

PL(P/N/E) implementation and challgences?

I see there certain risks in implementing each term:

PLP. Is the plan only a "take as given”, for bureaucracy, without real connection and reflection to student’s real personal earlier experience, interests, future plans, learning challenges and need etc. ?

PLN. Hence, as the PLP's are always more or less personated by a single student (yes, I'm thinking in an ideal way), the networks must be weaved individually. BTW, is there a certain role for teacher/mentor to give guidance or even some patterns “for starters” and support also the development of evaluation skills concerning the current network -> “Is my PLN relevant in the context of my learning. Or not?”.

PLE. “Stake or the whole fence?” There might be a certain risk concerning the tools you use as your PLE. Do your infrastructure offer you “flow-like” enough environment, so that the tools are not only single systems but a streamlined facility beneath your everyday work? I see also, when thinking about the social media genre, that there might be a some kind of risk that the hype and technical issues take the place of critical discussion, eg. questions like “do you use the newest and most sexy tools” vs. “do my tools support my learning relevant enough - and if do, it really doesn’t matter if the tools are art-of-the-day or older”. Of course, observing the development of learning tools is an relevant issue for a learner - but maybe there’s also a role for a teacher/mentor. Some individuals might see themselves so omnipotent that they don’t need “rules and regulations” from authorities, but in that sense that doesn’t have anything to do with learning and guiding as I see it. If you are not engouraged - and even helped - with somebody, you might have “blind corners” in your thinking even everything plays well at this state?

Mobiilin teema verkon käytössä, verkostoitumisessa, yhteisöllisyydessä ja oppimisessa on allekirjoittaneelle toistuvasti mielenkiintoinen ja aina ajakohtainen teema. Nythän on nähtävissä "jälleen" tiettyä mobiilipalveluiden momentumia tai murrosta. Laitteet kehittyneet jälleen isomman hypyn - esimerkkisi iPhonen lisäksi mm. Android-alustaa hyödyntävät ja vastaava tekniikka, palvelutkin hiipivät mobiileiksi, mutta - välillä tuskaisen hitaasti. Asiaa käsittelee mm. Karri Anttila blogipostissaan "Onko Suomi jäänyt jälkeen mobiilipalveluissa?"

Kuitenkin, toimivat konseptit vetäisivät isompaa massaa mukanaan, joka taasen aiheuttaa kehittämispaineita laajemmin, joka mahdollistaa lisää, uusia toimivia konsepteja, joka..  jne. Ja toivottavasti nyt mennään tosiaankin tarpeet, käyttäjät ja palvelut edellä - ja vältettäisiin esim. vuosituhannen vaiheen WAP-eraan liittyvät kardinaalimunaukset. Siellähän tehtiin myös hyviä, lähinnä yrityskäyttöön suunnattuja ratkaisuja, mutta yleisellä tasolla lähestymistavat taisivat flopata big time. Yksi käsittämättömyys on varmasti tuo operaattorien suljetut verkot ja niiden suljettu, usein maksullinen sisältö?? Ihmiset olivat tottuneet avoimeen Internetiin - miksi ihmeessä enemmän joustavuutta mahdollistava mobiili-internet-käyttö pitäisi pohjata sekä suljetumpaan että kustannuksiltaan ei-kiinnostavaan malliin? Itse tein aikanaan tuosta teemasta yhden opinnäytetyön - ja siinäkään tuohon ansaintalogiikkaan en oikein päässyt sisälle. Kyllähän siellä siis ansaintalogiikka oli, mutta vaikutti olevan melko väärin laadittu - kummallisia oletuksia verkon ja palveluiden kehitykselle.

Verkkolehtien mobiilisivustot on yksi hyvä esimerkki melko toimivista palveluista (esim. Tietoviikko, Digitoday), sama koskee esim. Ylen mobiilipalveluita. Tiedon selailuun, lukemiseen jne. osa varsin toimivia - vuorovaikutteisuuden ja yhteisöllisyyden (jo tuo pelkkä jakaminen) näyttää olevan edelleen hieman vaikeampi juttu. Sama omasta kokemuksesta koskee myös sosiaalisen median palveluita: moniin palveluihin löytyy mobiilisivustot (Twitter, Qaiku, Facebook, jne.) - ja osassa mobiilikäyttö ei ole enää "hätävarakäyttöä" vaan melko tasapuolista web-käyttöliittymän kanssa. Mutta monissa palveluissa (TweetDeck, Diigo, Flickr) vasta stand alone-sovellusten käyttö voi tuoda laajemman ja suoraviivaisen käytön mahdollisuudet.

Samoin moni blogiympäristö tarjoaa mobiiliversioita joko lisäosina (kuten Karri Anttilan blogissaan esittelemä Wordpress/IPhone- esimerkki), yleisimmät mobiiliselaimet tunnistavia ja teeman automaattisesti vaihtavia plugineja, kuten mm. WordPress Mobile Edition. Nämä laajennukset palvelevat tarpeita melko hyvin, suhteessa käyttöönottoon kuuluvaan muutamaan minuuttiin - "mobilizing" voi olla osassa palveluissa varsin helppoa. Osassa palveluita (mm. Posterous) mobiili-selailu on valmiiksi sisäänrakennettuna. Laajempi kommentointi ja etenkin sisällöntuotanto noilla liittymillä on tietysti eri lukunsa - tosin konstit on monet, kuten esim. blogien email-rajapinta, jota voi usein hyödyntää parhaiten nimenomaan mobiililaitteissa, jos vain mobiili-sähköposti löytyy. Vinkkejä blogien laajemmasta mobiilikäytöstä otetaan enemmän kuin mielenkiinnolla vastaan.

Oman leipätyön puolesta etenkin mobiilioppimisen ympäristöt on yksi mielenkiintoinen teema - sielläkin hieman hitaampaa kehitystä suhteessa mikä olisi mahdollista ja etenkin mikä olisi tarve. Wiki -ympäristöihin mobiili-teema soveltuu hyvin ja useita ratkaisujakin löytyy (mm. Wikipedian perinteikäs mobiilikäyttö sekä Mobile TikiWiki) Moodleen löytyy sekä mobiilikäyttöä tukevia (Wordpress-pluginien tyyliin puhelimen selaimen tunnistavia ja teemaa vaihtavia, ks. Moodle for Mobiles. ) teemoja sekä mm. MLE:en tyyppisiä ratkaisuja. Myös Elggin mobiili-plugin vaikuttaa mielenkiintoiselta - tosin vain pikaisten testien perusteella. Ciscon Webex (ja perässähiihtäen myös Adoben Connect Pro) mahdollistaa vähitellen luentojen ja muun opetussisältöjen seuraamisen mobiilisti joko tallenteina tai jopa reaaliaikaisesti - tämä voi muuttaa myös kokouksien, tiimityön ja muun yhteistoiminnallisuuden luonnetta työssä (etenkin mobiili etätyö), opiskelussa ja vapaa-aikana.

Mutta milloin näistä nivoutuu esim. sosmed-palveluista usein - tai parhaimmillaan - tuttu, tehokkaan ja suoraviivaisen kokonaisuuden kasaamisen mahdollistava ja personoitava työkalupakki. Moniin palveluihin löytyvät nuo mobiilisivut, mutta mobiililaitteilla ainakin toistaiseksi tuo optimoitujen sovellusten käyttö IMHO osoittautuu tehokkaimmaksi. Onneksi yksittäisien palveluiden mobilisovellusten (Tweets60, YouTube, Qik, Skype, jne.) lisäksi on saatavilla useita mobiili-mashup -ratkaisuja (Snaptu, Fring, Socially, eBuddy, jne.) jotka tarjoavat mahdollisuuksia seurata ja osallistua useisiin sosiaalisen median palveluihin (Facebook, Twitter, RSS, LinkedIn, Google, pikaviestimet, Flickr, Picasa, jne.). Olen monesti miettinyt myös sitä, että missä ovat (tai tarvitaanko) nimenomaan erityisesti mobiilia hyödyntävät palvelut (perus mobiiliviestintä poislukien): vahvennetun todellisuuden (eng. augmented reality) palvelut tuntuvat hyödyntävän tätä "rakoa" parhaiten. Laitteiden rajoittunut kapasiteetti luo toki edelleen omat rajoituksensa, esim. Second Lifen -tyyppisten palveluiden täysimittaiseen hyödyntämiseen - viritelmiä kuitenkin vuosien varrelta on.

Toivottavasti nyt kehitys etenisi - ei teknologia-kylki, vaan - oppimisen ja käyttäjien näkökulma edellä. Noh, teknologia-kylki voisi toki avata latua ainakin sen verran, että esim. oppilaitoksissa olisi myös oppimisen kannalta olennaiset mobiili-päätelaitteet (ja kyllä: 4-5 vuotta vanhat, niukan kuntatalouden ajamana hankitut "budget"-luurit eivät tätä ole) sekä sopivat mobiilipalvelut käytössä. Laitteiden kehitys näyttäytyy myös tässä: tänäpäivänä monimediaista ja yhteisöllistä viestintää mahdollistavat laitteet eivät enää taloutta kaada. (Onko enemmänkin kysymys siitä, ettei oikeasti tarvita vai ei oikeasti tunneta mahdollisuuksia eikä siten myöskään tarpeita?) Tätä kokonaisuutta luonnollisesti tulisi tukea mahdollisimman hyvin ja idearikkaasti myös mobiilin oppimisen ja työn eri mahdollisuuksia tuntevalla tukitoiminnalla. Mobiilioppimisen ja "perinteisen" verkko-oppimisen konvergenssin näkisi tapahtuvan pian: toisiaan lähellä olevien asioiden sulautumisella saavutetaan yleensä enemmän, kuin pitämisenä niitä erillisinä saarekkeina.

Mm. Horizon Report vuodelta 2008 asetti "mobile broadbandin" 2-3 aikaikkunaan, 2009 (mobiles) ja 2010 (mobile computing, learning) ennuste on oletettavasti n. 1 vuotta tai vähemmän - palveluiden laajenemisen tilauksen entisestään voimistuvan.Erityisen mielenkiintoista seurata sitä, miten sosiaalisen median palveluita hyödyntävä mobiilisovellusten kenttä tangeeraa tässä mobiilioppimiseen ja muuhun asiantuntijatyöhön. Oppiminen ja intuitio ei aina katso aikaa eikä paikkaa: tämän vuoksi mobiilin oppimisen konteksti joustavana, oppimisen kannalta olennaisiin resursseihin ja prosesseihin pääsyn mahdollistajana  ja "kognitiivisena proteesina" innostaa.

(No kyseessähän on Ivan Illich, vuosina 1926 - 2002 vaikuttanut filosofi, tunnetaan voimakkaasta kritiikistään mm. koululaitosta koskien, etenkin kirjassaan "De-schooling society", suom. "Kouluton yhteiskunta")

Postin otsikko tuli mieleeni siitä, kun kyseinen filosofi tuntuu nousevan nykyisin (muutaman viime vuoden aikana) esille todella monin paikoin puhuttaessa esim. verkko-opetuksesta, e-oppimisesta ja sosiaalisesta mediasta oppimisverkostoina. Häneen on varmaan jo vuosikymmeniä aiemminkin viitattu ja paljon - ehkä nyt tuon huomaa kun keskustelu oppimisesta erilaisissa verkostoissa on helpompaa mutta myös näkyvämpää. Olen seurannut lähinnä kotimaista keskustelua, mm. Otavan Opiston Pajoissa sekä Oraakkeli-blogissa ja Yhteistietoyhteiskunnan Ningissä (mm. Linturi) asiaa käsitellään varsin herkullisesti, samoin Avoimet opit-blogissa, Illich-Piirissä (etenkin koulukritiikin näkökulma) sekä lyhyesti Juhana Kokkonen ja Juha Suoranta aikanaa blogi-posteissaan. Last but not least: missään nimessä mainitsematta ei saa jättää Kirsi-Marja Saurenin vuoden 2009 väitöskirjaa "Asiantuntijavalta - koulutettu mielikuvitus", asiasta artikkeli mm. Aikuiskasvatus-verkkolehdessä.

Monin paikoin Illichin ajatukset  stemmaavatkin yhteen hämmästyttävän hyvin myös nykyiseen, yhtäältä kouluihin ja niissä tapahtuvaan oppimiseen liittyvään keskusteluun sekä etenkin nykyaikaisten oppimisverkostojen tarjoamien, oppimiseen vaikuttaviin mahdollisuuksiin. Paikoin Illichin näkökulmat nähdään usein viittaavan peruskoulutukseen ja oppivelvollisuuteen - tämä ei kuitenkaan rajaa mahdollisuuksia tarkastella kriittisesti oppimisen luonnetta ja sen suhdetta oppilaitokseen myös ammatillisen koulutuksen näkökulmasta. Itseasiassa, etenkin verkko-oppimisen näkökulmasta Illichin ajatukset (esim. vuoden 1973 Kouluton yhteiskunta, eng. "De-schooling society") koulutus- ja oppimisverkoista sekä autenttisen oppimisen, jakamisen ja välittämisen kulttuurista tuntuvat itsestäni todella läheiseltä, jos ajattelen esimerkiksi eoppimisen tai sosiaalisen median kenttää.

Opettajana on tietenkin mielenkiintoista miettiä, millaisen murroksen edessä tai tarpeessa oppilaitos sekä instituutiona että infrastruktuurina on. Välillä käy myös mielessä, että ovatko/ovathan opetustointa ja koulutuspolitiikkaa suunnittelevat myös Illichinsä (ja toki listaa voi muillakin dekonstruktionisteilla jatkaa - Perelman, Galtung yms.) lukeneet - monen asian voi "soveltavasti ajatellen" vääntää koskevan esim. lukukausimaksuja, maksullisia koulutuspalveluita, koulutusvientiä yms. koulutuskentän reformia.

Mutta ollaanko itseasiassa vaarallisen lähellä koulutuksen ja oppimisen "bifurkaatiota", haarautumista: tuleeko koulutuksesta entistä vahvemmin tuotteistettu, suoritteita myyvä instrumentti - vai nähdäänkö aidolle oppimiselle avautuvan aidosti mahdollisuuksia, joiden tukemisesta oppilaitos ja opettajat voivat löytää tuon "kadonneen roolin"? Jälkimmäiseen haasteen ymmärrän erittäin hyvin - siihen ei taida oikein metriikkaa olla, asia on hankalasti manageerattavissa - mutta toivottavasti kiinnostusta kuitenkin löytyy. Oppilaitosten roolin ja julkisen talouden tilan (tosin erittäin huonosti) tuntien, ensimmäiseen voi uskoa olevan kiinnostusta jopa liikaakin - koulutus ei tuotteena tarkoita aina hyvää ja etenkin tarpeeksi persoonallista ja tarpeeksi avointa oppimista. Ehkä molemmat ovat saavutettavissa, mutta molemmat eivät voi olla alisteisia toisilleen. Rakenteita muokataan suurempia kokonaisuuksia tukeviksi, toimintaa ja prosesseja tavoitellaan entistä tehokkaammiksi, koulutuspalveluita tulisi tuotteistaa jne. Näenkö vain mitä haluan nähdä vai onko tässä yllättävän herkullinen kytkentä Illichin esittämään "käänteistuottavuuden" (counterproductive) näkökulmaan? Tähän liittyvää keskustelua kuulisi ja näkisi mielellään sekä laajemmassa kontekstissa (globaali, yhteiskunta) mutta myös paikallisellakin tasolla - vinkkejä otetaan vastaan.

Tuon mainitsemani haarautumisen väittäisin tunnistavani tietyllä tavalla "perinteisessä" eOpetuksen -kehityksessä. Monesti voi olla turvallista, helpointa tai edes ainoa mahdollinen tapa lähteä viemään opetusta verkkoon toteuttamalla perinteistä, "hyväksi havaittua" luokkahuoneopetusta verkon tarjoamin keinoin. Monelle opettajalle ja muulle oppilaitoksen toimijalle tässä lienee aluksi enemmän kuin tarpeeksi - jo teknisten asioiden opiskelu - etenkin yksin tai otona opiskellen - voi kuormittaa yksilöä enemmän kuin tarpeeksi. Miten paljon jää aikaa tai voimavaroja tarkastella myös omaa ja yhteistä pedagogista kehittymistä? Kuitenkin, pikaisesti "perusteiden opiskelun" jälkeen lienee hedelmällistä kiinnittää huomiota siihen, mitä rajoja oikeasti ollaan romutettu, mitä voidaan rikkoa edelleen, mihin ei pidä jämähtää tai ajautua oppimisen kustannuksella? Koulutus verkossa on eri asia kuin oppiminen verkossa. Näin se taisi olla jo luokkahuoneessakin.

Mutta entä kun pyrimme sitten pidemmälle? Oletetaan, että olemme päässeet tilanteeseen, jossa a) paikan ja osittain myös ajan rajoitukset on "eliminoitu" b) opettajan rooli ainoana auktoriteettina on muuttunut oppimisprosessia tukevaksi ja ohjaavaksi aktoriksi c) oppijat "kylpevät" oppimisverkostojen tarjoamissa solmuissa, yhteyksissä, virroissa, osallistumismahdollisuuksissa ja vertaisvallassa. Eikö tällöin voida olettaa, että ainakin osa Illichinkin esittämistä kritiikinkohteista on joko poistettu tai laimennettu niin, että vaikutus oppimiseen ei ole enää kriittinen?

Erilaisten verkostojen kautta voit jo nyt osittain viedä oppimistasi pidemmälle - ei paikallisen monopolitarjonnan vaan - tarpeittesi mukaan Voisiko esimerkkeinä toimia mm. virtuaalikorkeakoulujen ja avointen korkeakoulujen tarjoamat mahdollisuudet maksullisina tai erilaiset avoimet yhteisöt, oppimisympäristöt ja -opistot maksuttomina vaihtoehtoina. Mutta tärkeämmäksi muodostunee nimenomaan nonformaalit ympäristöt - ja näiden tunteminen pitäisi olla oppilaitoksissakin hyvällä mallilla. On toki ilahduttavaa, että osa oppilaitoksista haluaa aidosti osallistua esim. sosiaalisen median avulla saatavilla oleviin verkostoihin. On kuitenkin drastinen ero olla mukana esim. pelkkä markkinointi-kylki edellä, kuin aitona, osallistuvana, oppivana ja yhteisöä rikastuttavana aktorina.

Oppimismahdollisuuksien avautuessa yhteiskunta ei taida muuttua yhtä nopeasti perässä - vai muuttuuko? Puhutaanko aina aidosti oppimisesta vai antavatko entistä joustavammat oppimismahdollisuudet entistä paremmat mahdollisuudet suorittaa "oppimista" entistä helpommin. Koulutuksen ja oppimisen meritoiva luonne istuu sitkeästi, kunnes luostarilaitoksista perityn mittaroinnin sijaan paremmat käytännöt pääsevät "valta-asemaan". Ylipäätänsä jäykkien mutta entistä ympäripyöreämpien tutkintonimikkeiden osalta käydään keskustelua - jopa sillä tasolla, että onko tutkintonimikkeet tai meritointi yleensäkään tarpeellista? Jos etenkin "suoritusorientaatiolla" saavutetut meriitit liittyvät valta-asetelmiin, luokitteluun tai muuhun "organisaatiopeliin", olemmeko edes tekemisissä aitojen vai keinotekoisten kontekstien kanssa? Jos maailma muuttuu jatkuvasti avoimemmaksi - miten pitkä elinkaari tai kantavuus noilla keinotekoisilla konteksteillä on? Kritiikkiin kuuluu toki myös vastakritiikki - lapsi ei saa mennä pesuveden mukana. Mutta "rakennelmat" joutunevat syyniin - osa avoimmuutta? 

Yksittäiselle oppilaitokselle ei noissa Illichin ennusteissa taida nykyiselläänkään riittää monopolia ja nykyisen "pilveytyvän" it:n aikana pelkkänä infrastruktuurin tarjoajanakin rooli on liian ohut.Kun rajat venyvät, on entisistä jäykkyyksistä syytä pyrkiä pois hyväksymättä huonoja selityksiä - ja antaa näin ytimessä olevalle oppimiselle entistä enemmän tilaa. Illichin ja kumppaneiden näkökulmassa on kieltämättä mielenkiintoinen tuo "filosofinen lataus": uskallus ajatella rohkeasti, miten toisin asiat a) voisivat ja b) pitäisi olla? Nykyisten infrastruktuurien tai rakenteiden rajoituksiin ja toisaalta nykyisten oppimisverkostojen tuomien mahdollisuuksiin liittyvä keskustelu lienee hyvä paikka aloittaa?

[http://epkamk.ning.com/profiles/blogs/postmoodle-1]

Moodlen ja muiden "perinteisten" LMS/oppimisympäristöjen käyttö koulutusorganisaatioissa alkaa täyttämään vähintään pyöreitä kymmenvuosia. PKAMKissakin osa toimijoista ovat kolunneet esim. Moodlen kanssa jopa reilusti yli viisi aktiivista vuotta. Monelle ohjelmistotuotteelle se saattaa olla moninkertainen elinkaari - tiheistä päivityksistä ja huoltoajoista huolimatta. Elinkaartahan ohjaakin monesti tarpeet ja niiden täyttäminen, ei totutut vuosileimat tai versionummerot.

Maalima muuttuu - niin muuttuu oppimisympäristöihin kohdistuvat vaatimukset. Millaisia piirteitä näihin ympäristöihin tulisi mielestänne kehittää? Olisiko tarvetta jopa vaihtaa täysin eri "toimintafilosofian" mukaisiin ympäristöihin - jos on, niin milloin ja miksi?

Moni "tuoreempi" ympäristöhän (mm. Elgg, Ning) liputtaa (Moodleen verrattuna) suuremman avoimuuden, yhteisöillisen sisällöntuottamisen, tehokkaamman jakamisen, palveluiden mashuppaamisen ja muun yhdistelemisen puolesta, jne. Tällöin oppimisalustat muistuttavatkin perinteisiä suljettuja CMS-ratkaisuja enemmän sosiaalisen median avoimia ympäristöjä.

Mitä muuta tarvitaan? Mitä lisätyökaluja ja -ominaisuuksia tarvitaan esim. oppimisen ja oppimisprosessien parempaan tukemiseen? Oppimisprosessien, -tavoitteiden, ja -toiminnan yms. visualisointiin, arviointiin, ohjauksen tarpeiden parempaan tunnistamiseen? Mobiilin ja muut ubiikit "kontekstit" huomioiden?

Entä jos tulevaisuuden työkalut tarjotaankin asenteella "millaisia työkaluja itse haluaisit?". Mitä tällöin organisaatioissa täytyy olla mietittynä - millaiseen työkalujen käyttöön rohkaisemme itsemme ja toisiamme? Millaiselta oppimisen infrastruktuuri näyttää, jos se ponnistaakin entistä enemmän puhtaasti oppimisen lähtökohdista käsin?

I just moved my older blog from Edublogs (http://edublogs.org) to Posterous (http://posterous.com). The older posts and comments can be found at http://talvivaaraj.edublogs.org .

After a little break, I returned back to my favourite topic – as well as to continue work with my research proposal about – elearning process visibility.

I’m try to clarify the framework for my thoughts and things & methods to research with. The context deals with the field of elearning, in the areas of learning processes.  The approach tries to reach elaboration through observing the learning process: in theory and in practice. Enrich the aspects of a learner and a mentor. Objectives are set to understand better – recognize – the details/nyances and differences of pre-defined (proactive approach) and authentic (pragmatic? approach) learning processes.  Utilization of the results aspire supporting learning and tuition by the presumed higher visibility provided by the understanding these nyances and differences: what’s really happening? Utilization is presumed to support learning and tuition as an individual (learner, mentor) and a collaborative (peer, group, community, networked) activity.

Why all this? I’m not interested if all this sounds relevant or irrelevant – meaning the “seeing more ’bout the processes” thematics. Why to observe or try understand processes and their differences – is it useful? We don’t know, if we do not try to look. In my opinion, normativity comes afterwards – I am not willing to create any suggestions or concepts before I am able to see clearer – the details and the differences.

I went for a little walk to get some air to my thinking and some miscallaneous thoughts did cross my mind.

1) Do the learning and e-learning processes differ? If do, where, why and how? One aspect could be the variety of our presence: physical, face to face, virtual, networked. For example, connectivism promotes the learning of networks, not individuals that much. What is the role of individual learning? Well, at least we play a significant role of a node in the networks, and if the nodes affect on the learning, we should be deeply aware of the learning in these nodes.

2) Can learning be seen as a process – presumably highly individual and continously in progreess – , which consists of different learning situations, “sub-processes” – which are useful to put under observation? Can we gain more if we could recognize this network of processes and see clearly the “things” within? Are we able – by seeing more – to elaborate and develop our learning or the learning of those who we mentor?

3) What this visibility actually is or could be? Seeing more? Recognizing things we don’t traditionally see? Seeing the undeterministic nature or characteristics of things that relate to learning?

4) Seeing can be traitorous: things may not be what they seem. Risk of subjectivity? This is an interesting question (well.. at least for me), thinking about the challenge what we may face when trying reach deeper understanding of individual nature of deep learning and an objective view of things that really matter or should be considered e.g. in guidance?

5) Tools for process visibility? Cabability of the modern IT-era: our actions occur more or less in networks, using different tools to connect, produce, collaborate, filter etc. -> focus lies highly in the content and the structure (networks, communities), yet – in some cases – the line is quite difficult to draw. How does – or should – the content or the structures tell us information about HOW we work? For example, how do we learn? Or: how are we learning today – now? Where are we heading with our learning – into a good or bad direction? If the latter, what we should do to correct the “navigation”?Despite the ever-increasing pace of openness and real time web promotes quick (and unfortunately sometimes: dirty..) ethos, should we be more interested in questions like “where we are going”? Where SHOULD we be going? Whats the difference with our “vision” and our actions? I believe that the shared content or the structures cannot tell us that – at least comprehensive enough. Is there need for knowing these things? For sure – not just by my or your subjective view about our excellence, enthusiasm or else, possibly even emotionally-driven estimates? When you stand or swim in the information flow – even the serendipidious floating is welcome every now and then – can you locate yourself in the map where you want to be? Are you really heading for your big objectives? If you know that you are, please comment, what tools or methods you use, that you can be so sure – or can you even see, that there are lacks or deviation with your actions past, now and future, that demands you to develop things to achieve the goal? Yes, I know: these kind of analysis would give us also bad news: your action is – despite the high volume and quick tempo – insufficient here and there. The core of genunine deep learning is merciless: the quantity does not substitute quality.

I feel no bloodstopping relief after writing this out – vice versa I might say. But cause these thoughts seem to haunt me, it sounds an excellent field of study

What inspires me the most, is the approach: I imagine that someone could say, that I’m trying to see something irrelevant or something that there is not.I understand and consider that it is natural. But, only denying things – it gives us no wisdom.This intuition encourages me to continue and look further – asking the right questions?

Any comments my friends?

[alkuperäinen -> epkamk.ning.com - blog]

Verkko-opetuksen ja -oppimisen monimuotoisuuden "renessanssi"?

Verkko-, etä-, monimuoto-opetus, sulautettu opetus - you name it. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Tai vaikka lapsi ei niin rakas olisikaan, niin kyseinet termit ovat tehneet voimakkaasti (monennettakohan?) tuloaan viime vuosina. On ollut toisaalta ilo ja toisaalta suru huomata, että odotukset on kovat mutta myös tuloksia eri puolilla palloa on saatu aikaan. Globaalit, poliittiset, sosiaaliset, teknologiset ja opetukseen/oppimiseen liittyvät paineet ovat toimineet tässä voimakkaana ajurina. Vaatimusta verkko-opetuksen yleistymiseen ei ole paikoitellen ajanut itse opetus, vaan yleensäkin työntekoon liittyvä salakavala murros: jatkuvasti kasvava globalisaatio yhdistettynä tekniseen kehitykseen on vaikuttanut ja vaikuttaa edelleen voimakkaasti tapohin, joilla teemme työtä, yhteistyötä ja olemme keskenään vuorovaikutuksessa. Verkko-oppimiseen liittyen oppimisen tehokkuus, syvyys, sopivuus elinikäiseen oppimiseen ja oppijalähtöisten oppimispolkujen tukeminen alkaa olla tutkimuksin kattavasti todistettu. Tehokkuusetua ja parantunutta laatua tunnistettu jopa ns. ylivoimaisena pidettyyn perinteiseen luokkaopetukseen verrattuna?

Laadukkaiden etätyöskentely-ympäristöjen myötä voi oikeasti tulla seitsemän oikein ja varanumerot päälle. Esim. matkustuskulujen jatkuvasti kasvaneiden kulujen säästäminen - lisäten samalla organisaation eri yksiköiden ja yksilöiden välistä aidosti rikasta vuorovaikutusta, yhteistyötä ja oppimista? Tehden jopa miljoonaluokan säästöjä - palvelutason jopa noustessa? Samalla, resurssien kohdentuen entistä enemmän tuottavaan ja luovaan työhön - lentokoneessa, junassa, autossa ja hotelleissa istumisen sijaan. Fyysisiä kontakteja tämä ei täysin korvaa eikä matkustamista toki täysin eliminoi. Mutta jotain on olennaisesti jo muuttunut koskien organisaatioiden ja yksiköiden maantieteellisen sijainnin luomien rajoitusten suhteen. Ennätyskiire töissä ja silti ehdit osallistua tarvittaviin kokouksiin, koulutuksiin, tapaamisiin ja yhteistyöverkostoihin? Kelpaa ainakin itselleni.

Vetäviä ja työntäviä ilmiöitä

Se, mikä näyttää paikoitellen korostuvan on se, että verkko-opetuksessa tuloksia on tuonut yllättäen konkreettiset suunnitelmat ja etenkin konkreettinen toiminta. Ei siis pelkästään suuret puheet, pyyteettömät toiveet tai muu, retoriikan tasolle jäänyt puuhastelu. Pelkästään hyvin suunniteltu on näköjään usein puoliksi tekemättä. Vaaditaan pitkäjänteistä ja pakottamisesta luopuvaa, aidosti luovaa verkko-opetuksen toimintakulttuuria. Tätä ei voida ostaa, varastaa, hallita tai johtaa: sitä voidaan vain pikkuhiljaa rakentaa. Kaikkien on oltava tästä organisaatiossa kiinnostuneita: strategiset linjaukset tutkimusten mukaan eivät voi olla enää "toiveita". Ääh! Eihän sen näin pitänyt mennä? Osa toimijoista näkyy vielä ottaneen epäreilua etumatkaa: meille kans tuo noiden toisten "the internet thing". Tahtoo! Tahtoo!

Opetus elää kansainvälisenkin tutkimuksen mukaan mielenkiintoista murrosta: oli koulutusaste mikä tahansa, meillä on sekä mahdollisuuksia että velvollisuuksia uudistaa opetustamme siten, että opetus hyödyntää toisaalta uudistuvaan työhön soveltuvia ja toisaalta oppimisen kannalta olennaisia menetelmiä, työtapoja, tekniikoita ja muita valintoja - jolla arjen toimintaa pyöritetään. Arki? Boring? Well, no can do.

Muutama asia näyttäisi alan ennusteissa olevan aika varma:
* Koulutusmarkkinat menevät uusjakoon: AMK-näkövinkkelistä mielenkiintoista lienee se, että tämä koskee etenkin korkeakoulutusta
* Koulutuspalveluiden ja opiskelijoiden maantieteellinen sijainti menettää jatkuvasti merkitystään,
* Verkon kautta voidaan toteuttaa entistä mykistävämpiä oppimistapahtumia ja -kokonaisuuksia, joissa aidosti painaa sisältö, pedagogiikka ja kehittäminen hienojen krumeluurien tai suurten puheiden sijaan.
* Vaaditaan entistä enemmän tietoa oppimisesta ja opetuksesta, uudistuvistaosaamisen vaatimuksista ja taidoista, teknologian suomista mahdollisuuksista, ajantasaista käsitystä kehityksestä kansainvälisellä/globaalilla tasolla, muutoksen syklien ymmärtämistä ja tulevaisuuden kehityskulkujen tunnistamista.

Retorisia ja raakoja rajanvetoja? Ehkä. Tätä kuitenkin osoittaa useampi tutkimus, ennuste ja jo toteutunutkin kehityskulku.

Tämä artikkelin ei pitänyt olla mikään "rakas päiväkirjani", mutta mainitsen, että itselleni on ollut melkein järkyttävää huomata kuinka ennakkoluuloisesti ja rajoittuneesti olen suhtautunut esim. erilaisten koulutusalojen mahdollisuuksiin verkko-opetukseen liittyen: onneksi ei ollut ensimmäinen kerta kun löysi itsensä luu kurkussa ja housut kintussa, näin kielikuvilla puhuen. Hyvin toteutetulla verkko- ja monimuoto-opetuksella näyttää olevan todellakin ennakkoluulot rikkovia mahdollisuuksia. Käytännössä. Hyvällä opetuksella. Eli maailma ei mene siten kuin yksittäisinä toimijoina joskus kuvittelemme? No, sitten vain päitä yhteen. Ei olla siihen totuttu? No, totutaan.

Meillä itä-Suomessa - kuitenkin aika pitkien välimatkojen maassa - tämä koulutusmarkkinoiden uusjaon haaste sisältää mm. koulutuspalveluiden tarjoamisen melkein epäreilun laajalle alueelle, esim. metropolialueeseen verrattuna - potenttisten opiskelijamäärien silti jäädessä ehkä pääkaupunkiseutua huomattavasti jälkeen. Mutta hei, eikös se ole se laatu eikä määrä.. Laadukkaalla verkko-monimuoto-opetuksella on alueellisissa haasteissa aivan valtavat mahdollisuutensa. Huonot uutiset? Juna on jo lämmittämässä konetta ja lähettäjä heräilemässä päiväuniltaan. Next step? Juna meni jo.

Vaikka tämä argumentti ei ihan verkko-opetuksen tulevaisuuteen liity, niin kerrompa, mikä itseäni aidosti huolettaa: edellisen kevään hakijamäärät olivat yllättävän hyvät - eihän tämä saa meitä tuntemaan oloamme liian tyytyväksi, eihän? Ylimielisyys tässä ampuu itseämme nilkkaan. Sisällöltään ja pedagogiikaltaan - maineeltaan - laadukas verkko-opetus ei olisi huono vetovoimainen käyntikortti: tässä ei riitä, että näin itse web-sivullamme kerromme vaan tässä puree paremmin "vertaismarkkinointi". Vahvimmin tähän vaikuttavat tietysti aiemmin verkko-opetukseemme osallistuneet opiskelijat. Toivottavasti ovat oikeasti yhtä tyytyväisiä, mitä palautteessaan välillä valehtelevat. Verkko-opetus ja verkon avoimmuus sekä yhteisöllisyys paiskaavat tässäkin kättä melko mielenkiintoisella tavalla. Opetuksen järjestäjä ei voi jäädä vain passiiviseen palautteen pyytäjän rooliin: omaa toimintaa koskevaa tietoa on kerättävä entistä laajemmin, mitä erikoisemmista resursseista: tarvitaan uudenlaisia, opetustoiminnan sisäiseen ja ulkoiseen arviointiin sopivaa tiedonkeruuta, business intelligence-tyyppisiä ratkaisuja, aktiivista vaikuttamista sosiaalisen median piirissä. Tässä näyttäisi punnittavan erityisesti organisaation aito kehittämishalu ja kyky tehdä yhteistyötä. Jopa haasteellisella, some might say.

Opetuksen haasteita ja mahdollisuuksia

Verkko-opetukseen nähdään sisältyvän valtavasti odotuksia ja ehkä nyt enemmän mahdollisuuksia: työn ohessa oppiminen (esim. aikuisopiskelijat), käytännönläheinen ja työelämälähtöinen oppiminen (esim. työharjoittelussa opiskelu, projektioppiminen), opetuksen kansainvälistyminen ja käytännön koulutusyhteistyö. Verkko-opetuksen nähdään ja odotetaan tarjoavan tähän ratkaisuja, jotka olisivat mielellään arkipäivää jo nyt. Nuo eivät ole tavoitteita tai linjauksia - nuo ovat vaatimuksia. Toimintaympäristön nähdään olevan globaali by default - huh!

Verkko-, etä- ja monimuoto-opetukseen on liittynyt toki jo vuosikymmeniä kovia odotuksia - eikä odotuksia ole läheskään aina lunastettu. Moni asia nähdään pilatun menemällä ns. tekniikka tai työkalut edellä, jolloin pedagogiikka ja sisältö on saattanut jäädä paitsioon - tämä on tutkittu paljastuvan oppijoille erittäin nopeasti. Opiskelijoita ei tutkimusten mukaan pitkään näteillä härpäkkeillä hämätä - lisäarvo pitää olla ihan oikeaan toimintaan liittyvää. Toisaalta: vaikka paikka paikoin pedagogiikka on ollut kunnossa, on tekniikan rajoitteet voineet torpedoida hyvätkin yritelmät lapsivuoteelle.

Moni pedagoginen ja tekninen haaste on ratkennut vuosien saatossa yllättävän nopeasti - moni lupaus ja odotus voidaan lunastaa jo nyt. Se mikä ei ole välttämättä pysynyt perässä, on opettajakunnan tarpeisiin soveltuva perehdytys ja muu tuki sekä työnjako kehittämistoiminnan ja palveluntarjoamisen suhteen. Opetuksessa ja oppimisessa käytettävien sovellusten pakeneminen pilveen (cloud computing) ja muiden, usein avointen ratkaisujen arkipäiväistyminen virtualisoi organisaation it-ratkaisujen rajanvetoa entisestään: varjo-it ei ole enää hätävara, vaan paikoitellen jopa se aito strateginen opetuksen työkalupakki.

Yksi ihan aidosti emergentti ja nykyisiä rakenteita ajatellen aika "kylmäverinen" näkökulma on vaatimus pedagogiikan ja oppimisen asettamisesta keskiöön. Teknisillä haasteilla voidaan selittää entistä vähemmän, niin epäreilulta kuin se kuulostaisikaan. Oppijoiden kannalta tuo vaatimus ei ole varmaan epäreilu ollenkaan - päin vastoin: vihdoin pois varjojen mailta opetuksen järjestämisessä kohti olennaisiin asioihin keskittymistä. Vaatimus personaaliseen oppimiseen, joka opetuksessa ilmenee erilaiset yksilöt huomioivana oppimisena sekä voimistuu että arkipäiväistyy. Oppijasta tulee entistä vähemmän kuluerä ja entistä enemmän yhä olennaisempi ratas opetuksen prosessien pyörittämisessä. Opettajan työssä ohjaajan roolin korostuminen, jokapäiväisen verkostoitumisen merkitys sekä koko oppimisyhteisön toiminta aktiivisina oppijoina ovat ilmiöitä jotka ovat paljolti jo täällä. Persoonalliset oppimisympäristöt ja mobiilioppiminen ovat vain pieniä osia ja pieni esiaskel kohti ubiikkia, tarvittaessa kaikkialla läsnä olevaa oppimista (vai paremminkin: oppimisen mahdollisuuksia).

Yksi merkittävä ongelma on ollut aiemmin oppilaitosten sekä yritysten, mutta etenkin kotitalouksien tehokkaiden internet-yhteyksien puute. Tätä ongelmanratkaisua tukee meillä kotimaisesti nopea tekninen kehitys ja etenkin palveluiden markkinoille saattaminen, jossa yhtenä ajurina toki tietoyhteiskuntastrategiaan ja laajakaistahankkeisiin liittyvä näkyvä ojankaivu, vaikka jokapäivä ei ihan samaa metrimäärää kaapelia saada vedettyä - kotimaisesti haasteina mm. kuntatalous, jossa ainakin lähivuosien näkymät eivät iloa puseroon tuo. Globaalissa skaalassa ajatellen eri maiden tietoliikennevalmiudet vaihtelevat toki valtavasti vielä enemmän, mutta suunta on nähtävissä: johto kotiin ja toinen mieluummin taskuun.

Avoimet, yleensä sosiaalisen median nimikkeen alle liitettävät, erilaistet oppimista ja muuta tietotyötä - etenkin yhteisöllisesti - tukevat palvelut ovat tulleet jäädäkseen. Monella opettajalla ja opiskelijalla blogit, wikit, sosiaaliset kirjanmerkit, dokumenttien kuvien, videon ja muun sisällön jako, mikrobloggauspalvelut, syötteet ja monet muut työkalut ovat toiminnassaan arkipäivää. WebExin, Elluminaten, Connect Pron, yms. webmeeting-tyyppisten työkalujen avulla jo nyt voidaan luoda aivan uudenlaista reaaliaikaista yhteisöllisyyttä verkko-opetukseen, niin massatapahtumista yksilölliseen ohjaukseen saakka: näiden työkalujen nähdään kuuluvan pysyvästi opetuksen työkalurepertuaariin jo nyt. Tähän genreen voitanee lukea myös mobiilioppimista ja mobiililaitteiden käyttöä voimakkaasti korostava trendi, jonka povataan tulevan jopa ns. puun takaa? Opetuksen sisältöjä vaaditaan toimitettavan mobiililaitteisiin nopeasti voimistuvalla vauhdilla. Käytettävissä työkaluissa tärkeäksi ei muodostu välineiden määrä vaan niiden käytön - ja yleensä nimemaan joustavan yhteiskäytön - tuoma lisäarvo oppimiselle. Hälyyttäväksi ei nähdä sitä, että näistä palveluista usein alle 50 % tarjotaan ns. talon puolesta vaan se, että organisaatioissa ei haluta synnyttää yhteistä käsitystä käytettävien välineiden tuomista eduista: tässä ikäänkuin negatiivisena ajurina organisaatioissa näyttää toimivan jo edellä mainittu it-palveluiden tarjoamisen rajanvedon hämärtyminen ja puutteellinen käsitys kansainvälisestä/globaalista kehityskulusta.

Tiedon keruu, hahmottaminen, jäsentäminen ja ymmärtäminen vaatii aivan uudenlaisia työkaluja- ja menetelmiä, kuten esim. integrointia ja visualisointia, internetin sisältämän tietomassan ja jopa tietämyksen entistä intuitiivisempaa käyttöä varten. Toisin sanoen: internetin sisältämästä tiedosta tulee yhä merkityksellisempää mutta samalla informaatiotulvan käsittelyn on tarkoitus helpottua. Immersiivisyyttä/kokonaisvaltaisuutta ja elämyksellisyyttä ja vakavienkin asioiden oppimisessa hyödynnettävää "pelimäisyyttä" tukevat ympäristöt yleistyvät: Second Life on vasta karkea esimerkki näistä - vaikka soveltuu hyvään pedagogiikkaan yhdistettynä loistavasti opetukseen jo nyt.

Luonnollista ristiriitaa kuvastanee se, että moni opettaja ei ole moisista työkaluista ja mahdollisuuksista kuullutkaan tai ainakaan saanut riittävästi mahdollisuuksia perehtyä asiaan. Eikä sama ole poissuljettu opiskelijoiltakaan, vaikka heitä hieman syyttä kukitetaan omnipotenteiksi sosiaalisen median käytön ammattilaisiksi. Näistä työkaluista löytyy orastavaa listaa epkamk.ning.com - portaalissa keskustelualueella mm. Pentin aloittamasta säikeestä (Sosiaalisen median työkaluja).

Opetus on kohtaamisia. Voiko verkossa kohdata ihmisen? Oikeasti?

Edellä mainittu muodostaa yhden osan uusien taitojen ja uuden vaaditun osaamisen suhteen. Tarvitaan kykyä sietää entistä enemmän epävarmuuksia, nähdä epävarmuuksissa ja "kriiseissä" mahdollisuuksia ja samalla kyetä yhä syvempään yhteistoimintaan muiden kanssa. Voi olla tavallaan yllättävää, että opportunistisille ja pelkästään yksilöä hyödyttäville työtavoille (utilitarismi) ei povata kovinkaan kirkasta tulevaisuutta: aktiivinen toiminta verkossa ei näyttäisi oikeasti tarkoittavankaan valmiiden resurssien ryöstökalastusta vaan inhimillisyys verkossa ja aidosti altruistinen ote muodostavat perusedellytyksen laadukkalle ja jatkuvalle toiminnalle verkossa. Miksi verkko tosin olisikaan tältä osin erilainen kuin toiminta muualla?

Yhteistyön ja -toiminnan ei nähdä voivan rajoittua luokkahuoneen, yksikön tai organisaation rajoihin: tulisi kehittää valmiuksia yhteistoimintaan vertaisten kanssa ympäri maailmaa. Uudenlaiset ohjauksen työkalut mahdollistavat entistä personoidumman ja syvemmän ohjaaja-oppijasuhteen luomiseen. Opetuksessa ja oppimisessa käytettävistä järjestelmistä osa kulkee kätevästi taskussa ja ovat yksittäisen opettajan ja oppijan helposti hallittavissa - osan järjestelmistä ollen sellaisia, että yksittäisen toimijan otona käyttäminen on tarvittavien resurssien vakavaa alimitoittamista. Tämä voi synnyttää myös uusia rooleja ja työnkuvia: puhutaan jopa virtuaalitalonmiehistä Second Lifeen tai verkkotuutoreita ja webmeeting-assistentteja, joita tosin monissa korkeakouluissa opetuksen tukena on - tarpeelliseksi siis ainakin siellä havaittu?

Tuki- ja kehityspalveluista

Osaksi verkko-opetuksen koviin odotuksiin pettymisen vuoksi supistettu hanketoiminta ja sen alasajo on monissa organisaatioissa saanut huomaamaan, että hankerahoilla pyörineet tuki- ja kehityspalvelut ovat aikaansaaneet resurssi- ja osaamisvajeen. Monin paikoin on herätty huomaamaan, että perustavaa laatua olevia palveluita pitää ajaa perusrahoituksella: kehitysrahoitus ei ole tähän tarvittavan pitkäjänteinen instrumentti. Myös verkkopedagogisten tuki- ja kehityspalveluiden luonne näyttää osoittautuvan hieman erilaiseksi, mitä organisaatioissa oletettu: massakoulutusten sijaan tarjottava vierituki, rohkeisiin kokeiluihin kannustaminen, yhteisöllisyyteen ja luottamukseen pohjaavan ilmapiirin luominen - ei pelkästään työnjaon helpottamiseksi tai resurssien käytön rationalisoinniksi, vaan "yhteisöllisen älyn" aikaansaamiseksi. Pimeää? Ehkä. Silti, arkipäivää monissa paikoin. Ja etenkin edes liikkeelle lähdön mahdollistamiseksi: läpi organisaation valittavat painotukset, joiden lupauksista ei lipsuta, on sitä, mitä moni ennuste korostaa. Tuen ja kehityksen on nähty integroituvan perustoimintaan - paikoitellen jopa liian - haastavalla ja vaativalla tavalla. Raaka peli raksalla.

Management 2.0?

(sic?)
Vaikka menetelmistä huolimatta kyseessä on opetus kuin opetus, asettaa opetuksen monimuotoistus paineita myös managementille. Toimintatavat muuttuvat monelta osin, vaatimustaso kasvaa, kilpailu kiristyy: managementin tasollakin on hyvä tehdä arviointia siitä, mitä asioita nyt ja tulevaisuudessa voidaan enää tehdä ns. entisin opein ja miltä osin myös johtamisen käytäntöjä on syytä, ehkä rohkeastikin uudistaa. Verkko-opetuksen monimutkaisen ja dynaamisen luonteen vuoksi, harva ennuste kuitenkaan kehottaa ainakaan liekanarun lyhentämiseen tai tiukentamiseen - itse asiassa päinvastoin: aidon asiantuntijuuden aito kunnioitus nousee yhdeksi managementin ja jopa rekrytoinnin kulmakiveksi. Verkko-opetus vaatii opettajaltakaan työpaikan vaihdon yhteydessä entistä harvemmin paikkakunnan vaihtoa. Aidot asiantuntijat voivat entistä helpommin äänestää jaloillaan: tähänhän ollaan nyt havahtumassa vasta opiskelijoiden osalta. Olisiko tässä tuhannen taalan paikka aidolle pedagogiselle johtamiselle keskeisenä johtamisen näkökulmana? Opetustoiminnan johtamiseen on kohdistunut kohtalaisen paljon kritiikkiä: osa kritiikistä koskee myös tätä em. muutosten joukkoa.

Renessanssi (ransk. reneissaince, eng. rebirth) on mielestäni edellä esitetyille - ok, melko pitkälle listalle - näkökulmille melko vaativa titteli: ehkä se on enemmän vääjäämätöntä kehitystä, josta osa tapahtunut näkyvissä ja osa näkymättömämmin, osa kehityksestä haluttua ja osa ehkä ei-toivottuakin. Osalle yksilöistä ja organisaatioista se voi toki ollakin jopa oman osaamiseen liittyvää uudelleen syntymistä. Kehitystä kuitenkin - haluttiin tai ei. Tärkeämpi lienee oman suhteen muodostaminen niihin. Jopa innostuksia ja mahdollisuuksia pelkkien uhkakuvien sijaan? Jokainen meistä suhtautuu tulevaisuuden ennusteisiin omalla tavallaan - ja tämä on tarpeellista, kriittinen lähestymistapa on aina tarpeen. Ehkä pelkkää kritiikkiä parempi voisi olla keskustella asioista näkyvästi - haastaen nämä ennusteet, tuoden mukaan useita, erikoisiakin näkökulmia, haastaen omat näkökulmat ja omat tottumuksemme - nähdäksemme paremmin "verhon" taa. Tällä tavoin myös usein huolta ja joskus jopa pelkoa - tämä on luonnollista - herättävät uhkakuvat voivat muuttua innostaviksi ja omaa työtä omalla tavallaan ruokkiviksi kehittämisen kohteiksi. Sitä, mistä saa otteen, on helpompi vatkata. Vielä parempi olisi, että näin tehden, voisimme pelkän sopeutumisen sijaan olla aidosti vaikuttamassa tuleviin kehityskulkuihin: veikkailen, että moni meistä on tästä kiinnostunut. Itseäni kiinnostavia kysymyksiä on myös mm. mitä me olemme AMKina tehneet näihin erilaisissa ennusteissa esiintulleisiin haasteisiin liittyen? Mitä on nyt suunnitteilla ja mitä on tulossa nurkan takana tähän liittyen? Näistä kuulen ainakin itse erittäin mielelläni esim. syksyn verkkotapaamissa. Comments, please?

Lähteitä ja suositeltavia linkkejä:

A۰P۰L۰U Reports : Strong Faculty Engagement in Online Learning. http://www.aplu.org/NetCommunity/Page.aspx?pid=1347 (Tiivistelmä, josta linkit varsinaiseen kaksiosaiseen raporttiin).

Details for School's Over Learning Spaces in Europe in 2020. Miller, Shapiro & Hilding-Hamann. http://ftp.jrc.es/EURdoc/JRC47412.pdf.

Evaluation of Evidence-Based Practices in Online Learning: A Meta-Analysis and Review of Online Learning Studies. http://www.ed.gov/rschstat/eval/tech/evidence-based-practices/final...

Handbook of Emerging Technlogies for Learning. Siemens et al. http://ltc.umanitoba.ca/wikis/etl/index.php/Handbook_of_Emerging_Te...

Horizon Report 2009. NMC. http://wp.nmc.org/horizon2009/

The Transformation of Learning with Technology Learner-Centricity, Content and Tool Malleability, and Network Effects. Kirjoittajat: Michael D. Bush & Jonathan D. Mott.EDUCATIONAL TECHNOLOGY- artikkeli (4/2009). http://tinyurl.com/o4wluh

After several attempts to trying to understand these conference twitter gigglers ‘n video remixers, I’ve been quite disappointed if social media is being promoted this way: there seems to be enough doubts, justified prejudice and almost fear when moving towards being a social media user – no need to cumber this with arrogance, “virtual backstabbing” or whatever you call it. If someone ask a question or have doubts, calling her/him “stupid” only might portray what you present.

But fortunate: there been arising some(tu?) interesting discussion about this – and could be interesting to see more, especially in english.

In these discussions I found at least three ways, how e.g microblogging is or can be used in conferencing – tools are the same, premises and objectives seem to vary quite lot:

1. Live reporting: using Twitter, Qaiku, etc. for reporting conferences “as-is”, who is talking, about what, etc. At least now I start to respect many of these fellows which are able to describe these sessions. This really gives addedd value, are you in the actual session or not: it’s great, big applause for all those altruists who do this for us others. I think that these conventions are interested in “sharing“.
2. Collaborating: some kind of participating instead of mere observing, this is a two-way-addition to the previous, where tools are used to comment, ask, elaborate, focus, share, bring out own – various aspects and opinions. Proactively, real-time. This can develop different conferences and presentations in a new level. There are challenges in arranging back channels visible for “presenters”, etc. but maybe the biggest challenge is (as a participant) to bring out own questions, opinions, contradictions etc. to the frame. What if I ask “stupid questions”? Take the risk. This format includes a great promise of development. I think these conventions are interested in “sharing” also, but “dialogue” and “development“, too.
3. “Giggling” (sic!): using microblogging etc. for criticising the conference, presenters without real criticism,  (assumably) for entertaining, because that’s what always been done. Of course, no-one and nothing is out of criticism – but nothing should not be left outside. In this, open social media (or vice versa, I dunno) faces some challenges. Especially, due it openness and the challenges of arguments, respect and trust. You can’t have all without losing some or more. I was just wondering if IRC is so passe, that – even it would be better as it is more closed – it is more trendy to use Twitter on this. But now there seems that all the jokes are not taken as only jokes. Arguments for this relate to “getting the pressure out”, “presenters (which are seen as ‘rockstars’, my dear lord) are like celebrities: prepare for anything”, “Twitter (and other tools) are so restricted that argumentation cannot be done”, “messages relate not to persons (even they relate to some persons) personally”, etc. Biggest differences to the two previous ones seems to be the total lack of proactivity and (in many cases) constructivity. I have always thought that even if we present creative views, the timing and contact is also essential: your points should reach the object and the message should look somehow relevant. But if these (constructivity, proactivity, relevancy) are not even the objectives of this, why bother. Why bother to even do so? But when using social media on this, we shall not be so naive claiming for closedness, moderation, intimity or anything else after you’ve personally just misused all these. Right? This kind of communication is mainly interested in ???.

I am not against development. I am against suppressing develoment. Tools are just tools: what matters, is the ways that we use them. Creating nothing or regression? Or enriching our world in a brand new way. It’s quite funny to notice, that e.g. Pekka Himanen has brought us thoughts about innovation, creativity and more which relies upon and is being relayed with trust, respect and other.. well quite difficult and challenging things.

These things are a lot of connections – quality of connections?

[alkuperäinen -> epkamk.ning.com - blog]

Yksi ihmiskunnan pitkäaikaisempia harrastuksia on ollut koettaa ennustaa tulevaa. Kaikki kehittämistyö, johon käsittääkseni - korjatkaa toki jos olen mielestänne väärässä - koulutuskin kuuluu, on vähemmän tai enemmän luonteeltaan tulevia ilmiöitä, kehityssuuntia, haasteita ja mahdollisuuksia tutkivaa. Mitä nurkan takana odottaa? Mihin meidän tulee olla valmiita? Mitä kaikkea meiltä valmistuvan pitäisi osata? Mitä meiltä huomenna odotetaan? Entä vuoden päästä? Entä 5-10 vuoden päästä? Entä sen jälkeen?

Sokrates sanoi aikanaan jotain viisaudesta ja sen saatavuudesta: kaikki viisaus on edessäsi, kunhan kysyt vain oikeat kysymykset. Jokainen voi toki vastata näiden kysymysten esittämisestä kohdallaan. Toinen asia on tietenkin se, että onko tämä aina mahdollista tai kannustettua.

Koulutusorganisaatioissa tuskaillaan ja ihastellaan mm. uusia rakenteita, operatiivisen toiminnan johtamisen arkea, pieneneviä ja suurenevia ikäluokkia ja paljon muuta. Kovin vähän kuitenkaan törmää syvälliseen keskusteluun kehittämistoiminnan tulevaisuusorientaatiosta: kehittämistä tehdään usein ikäänkuin kaikki tulevaisuuden suunnat, kehityskulut, ongelmat ja mahdollisuudet olisivat jo tiedossa. Onko aina näin? Ja onko varmasti? Sisältyykö kehittämistoimintaan aina analyyttinen ja valinnoiltaan kestävä tulevaisuusorientoitunut ote? Voiko jopa olla, että päätöksiä usein tehdään mutun, pikaratkaisujen tai jopa väärien käsitysten pohjalta? Jos "kaikki on valmiina", on se tuplasti huolestuttavaa: tulevaisuuden ennakointihan ei ole kertapläjäys vaan jatkuva prosessi, eikö? Tiedostan toki, että aina tällaiseen "ei ole aikaa" tai tällä ei ole aina välttämättä väliä: tällöin ei toki voi olla kyseessä kovinkaan tärkeistä tai vakavasti otettavista päätöksista ja suuntaviivoista.

"Mutkun vaikeeta?"

Tulevaisuutta on vaikea tai jopa mahdotonta ennustaa, sanotaan. Olen ihan samaa mieltä. Kuitenkaan tämä "ei-helppous" ei voi olla koulutus- ja kehitysorganisaatioille mikään syy tai tekosyy ottaa reaktiivista asennetta tulevaisuuden haasteiden kartoittamiseen ja niihin vastaamiseen. Näin veronmaksajan vinkkelistä itse en tyytyisi edes tuohon: ei riitä, että oppilaitos yrittää vastata tulevaisuuden haasteisiin - koulutusorganisaation tulisi olla aktiivisena vaikuttajana näihin muutoksiin ja luoda myös itse uutta. Tällöin siirrymme pois reaktiivisen asenteen sallivasta degeneratiivisesta pysähtyneisyydestä, "seisovasta vedestä" ja annamme mahdollisuuden aidon kehittämisotteen, analyyttisyyden ja tehtyjen valintojen kestävien rakenteiden syntymiselle.

Etenkin kansainväliseen kisaan osanottaminen on turhaa millään "eipä-kun-ei-tiedetä-eikä-kuitenkaan-mikään-onnistu"-virrellä - ainakaan hakea kisasta merkittävää menestystä. Kaikki asiat valmiiksi tietämällä, "itse keksimällä" lopputulos voi olla myös melko huvittava. Kisaan on kuitenkin pakko ottaa osaa. Koulutusmarkkinat tulevat olemaan aivan lähivuosina hyvin voimakkaan - ehkä rajumman kun tällä hetkellä tiedostammekaan? - rakennemuutoksen kourissa: kansainvälinen konteksti toiminnassa on mukana "by default". Reaktiivisella otteella muut vie ja me korkeintaan vikisemme.

"Entäs jos sittenkin?"

Ehkä tulevaisuuden suuntaviivojen kattavampi tarkastelu ei ole loppujen lopuksi niin kauheaa puuhaa, mitä usein kuvitellaan. Mahdotonta se ei useinkaan ole: jos otamme esimerkiksi vaikka opetuksen ja erityisesti etä- ja monimuoto-opetuksen, onhan maailmalla aivan valtavasti tutkimusta, kokeiluja, projekteja yms. kyseiseen aihepiiriin liittyen. Ja mikä hienointa, löytyy kokoajan enenevissä määrin myös "oikeita" tutkimuksia, joiden kattavuuteen, reliabiliteettiin ja muihin tieteellisiin attribuutteihin voi oikeasti luottaa. Kummalle muuten arvaat tutkimuksien sittenkin povaavan valoisampaa tulevaisuutta: traditionaaliselle vai etä- ja monimuoto-opetukselle?

Tulevaisuusorientaatio lähtee yksilöistä (myös organisaatiota ajatellen): asioista on joko kiinnostunut tai ei. Mitään helppoa tai aina miellyttävää työtä se ei välttämättä ole. Tulevaisuuden kehityssuuntia hahmottaessa, joutuu tutustumaan hyvin epäselviltä ja epämääräisiltäkin vaikuttaviin asioihin. Iso osa näistä asioista on tyypillisesti vielä lontoon kielellä, mutta tämä ei voi nykyajan opettajalla olla enää este: hidaste se toki voi olla. Ikävintä voi olla se, että joudun usein kohtaamaan aivan toisenlaisia mielipiteitä tai tuloksia, joihin olen tottunut, mutta en voi asiaa muuttaa päättämällä tai jyräämällä sen toisin. Omassa organisaatiossani saatan pystyä näin tekemään (no, ei kai tätä kukaan nyt oikeasti harrasta..), mutta kansainvälisten asiantuntijoiden kanssa tämä ei onnistu. Jos joudun rajusti kyseenalaistamaan useita niitä asioita, joihin tämän päivän (vai eilisen?) realiteettini pohjaa, saattaa tämä jopa ns. ahistaa. Joskus joudun heittämään romukoppaan paljon sellaista osaamista ja tietämystä, joilla aiemmat asiat on saatu tehdyksi. Ei heti, mutta jollakin aikavälillä. Eikä toki kaikkea: osa asioista "kestää kulutusta". Kaiken ytimessä lienee tulevaan katsova, mutta asioita syvällisesti analysoiva ja perusteiltaan kestävät ratkaisut sisältävä ote.

Kaikki edellä esitettyhän voi toki riippua siitä, miten itse näet ja koet asiat: koetko uhkaavaksi, jos joku on eri mieltä kanssasi? Koetko ahdistusta, jos näet kehityssuuntia, joissa oma aiempi osaamisesi on selkeästi ohittamassa "parasta ennen"-päiväyksen? Kehityssuuntia, joihin nykyiset - isolla työllä, ajalla ja vaivalla tehdyt - suunnitelmat eivät välttämättä, ainakin aidosti tarkastellen, pysty vastaamaan. Miten ihmeessä tulevaisuuden kehityssuuntiin ja muutoksiin voi vaikuttaa ja "ajaa muutosta" jos on kädet täynnä työtä muutokseen sopeutumisessa?

Vaikka itse sanon, on edellä esitetty - juhlapuheista huolimatta - arkipäivää monessa organisaatiossa ja monen toimijan kohdalla. Olisi toki loistavaa, että organisaatiot tukisivat aidosti toimijoita tulevaisuusorientoituneeseen työhön. Tämä ei tule kuitenkaan tapahtumaan "pikavoittoja" odottamalla tai sellaisilla rakenteilla, jotka edustavat (ja haluavat edustaa) eilisen päivän toimintaympäristön vaatimuksia. Norsu ei sovi Datsun 100A:han, ei vaikka sen yrittäisi ahtaa sinne pala kerrallaan. Tätä yksinkertaista luonnonlakia ei voi juhlapuheilla tai retorisella huutoäänestyksellä kumota.

"Reaktioista proaktioihin, vai?"

Mutta toisaalta: jos oletamme että organisaatioiden rakenteet tukisivat tulevaisuusorientoitunutta työtämme (mitä ne eivät toki aina tee, mutta: oletetaan), eikö tulevaisuuden suuntaviivojen tarkastelua voi tuntea mielenkiintoisena, työlle uutta sisältöä ja jopa tyydytystä tuovana työnä? Tämän, henkilökohtaisen kasvun motivointi ja "mentorointi" asettaa organisaatioille uusia haasteita - niin lähellä tulevaisuuden kilpailukykyisen organisaation elinhermoa jatkuva, käytännössä tapahtuva osaamisen uudistaminen on.

Monella toimijalla tässä toki lähtökohtana on mm. organisaation kannustus sekä tulevaisuusorientoivan työn mahdollistaminen. Itse olen sikäli onnellisessa asemassa, jossa tulevien suuntaviivojen tarkkailu on sekä perustehtävään resurssoitu, mutta myös "pakollista": alamme kehityksen seuraaminen ei ole tärkeää - se on elinehto. Aidon mahdollistamisen ja kannustuksen puuttuessa olettaisin kyseisen asian olevan ao. organisaatiolle merkityksetön ja turha: tulevaisuuden suuntaviivat ja niihin vaikuttaminen olisi tiedostaen tai tiedostamatta määritelty toissijaiseksi asiaksi (tukematta jättäminenhän on myös teko). Ei riitä, että organisaatiolla "ei ole periaatteessa mitään kehittämistä vastaan". Talk is cheap: aito kehittäminen vaatii organisaatiolta näkyviä operatiivisia tekoja.

"Practice what you preach?"

Jos paasaa tulevaisuusorientaatiosta tai jupisee proaktiivisen otteen puolesta, niin pitää pystyä esittämään uusia vaihtoehtoja? Aloitan tällä perusteella (yleisön kielloista huolimatta) muutaman blogi-artikkelin sarjan, jossa teen ikäänkuin synteesiä muutamista viimeaikoina läheiseksi tulleista muutostekijöistä, kehityssuunnista ja hyödylliseksi kokemistani lähteistä. Samalla voimme reflektoida noita esim. PKAMKin toimintaympäristöön liittyen, etenkin etä- ja monimuoto-opetuksen näkökulmasta.

Muutaman kansainvälisen verkkopedagogiikkaan ja opetusteknologiaan liittyvän tutkimuksen ja ennusteen sisällön lisäksi voisimme tarkastella mm. joitakin samanaikaisia muutostekijöitä kuten esim. etätyön ja oppimisen renessanssit, kansainvälistymisen ja kilpailun sekä profiloitumisen korostuminen, organisaatioiden rakenteiden ja toiminnan sisältöjen suhde. Toivon esitettyjen asioiden herättävän rakentavaa, mutta tiukan kriittistä mielipiteiden kirjoa.

First week of CCK09 is over – and I cannot say that things are not that clearer with my thoughts about connectivism I do not mean, that the subject has not been interesting. Also, participating first time this kind of course has been really inspiring. Despite the fuzzy thoughts – and maybe it is supposed to be little like this: at least I’m satisfied that I’ve been challenged (or challenged myself) to think things really different way.

First week was supposed to provide “an overview of Connectivism as a theory of learning“. And that it did. It might sound a little bit silly, but in a way, “some parts” of connectivism seems quite “easy” or intuitive to understand – but on the other hand, it is really challenging to make a clear and profound picture what its all about. Maybe for the easy part I think is the “need” for network and connection oriented, “un-propositional” description of learning. More complicated were the “fundamental” (physiological) basics, and discourse of the “core” of connectivism. Especially interesting were the discussions about connectivism and its’ relation to previous learning theories (behaviorism, cognitivism, and especially constructivism). I found quite challenging – despite the vast introductions – to draw strict lines where we can talk about connectivism and where “connectivism” we talk about is “connected” constructivism. If the traditional education, closed classrooms, “connectionless” single actor learning, etc. come into discussion, I see them not as a objective or result of constructivism. But it was nice to see, that George (Siemens) replied me and asked to clarify me about the constructivistic views I used in these discussions (yet I don’t know if he’s actually interested or was I just unclear as usual ).

The main questions introductions and discussions arouse – and some of them still exist unanswered are e.g. Does widening perspective create a new theory (connectivism being theory or not)? Does constructivism deny autonomy (connectivism allows autonomy)? Is constructivism only aggregation of perspetives? Does constructivism, especially socially cognitive view, understate social “entering”, being heard or interacted?

There were also discourse about meaning of knowledge in connectivism (in this case the meaning of knowledge in constructivism seemed to occur every now and then). Knowledge in connectivism: not knowlede in the traditional sense? Not one “solid” thing? Not only my “property” (property of an individual)? Breed in networks, but not a property of networks? More a “system” (dynamic) instead of “maybe complex but still a static pile of information”? But I still ponder: is consctrutivistic knowledge always propositional? Can it be seen, that if constructivism is more working with building blocks (you can build what ever you want and paint them as you like), knowledge in connectivism is more like “epidemic” -> it grows and breeds undeterministic (like bacteria), and the results can be something, that was not meant to, unpredicted and unexpected. But again, is this is only when we think constructivism being always propositional?

During these reflections, I notice two big views arising: the principles of connectivism vs. “connection-extended” constructivism.

“Connectivism does – more than brings something new – emphasize other things than constructivism”?  (19/9/2009)

More questions than I had a week ago? I agree and wasn’t that one of the principles that Socrate presented? (Well he talked about asking the right questions.. maybe there’s something to do with this).
Post scriptum: after writing and especially reading this particular post, it really addresses that the reflection should be done in smaller pieces.